Ruokamiettehiä

Hei, olen Karhurouva ja olen ruokaholisti. Mitäpä sitä sen kummemmin kiertelemään, ruoka on minulle samankaltainen ongelma kuin alkoholi tai muut päihteet niitä väärinkäyttäville. Olen paljon miettinyt tätä omaa vääristynyttä ruokasuhdettani, mutta en usko, että koskaan selvitän mistä se johtuu. Eikä sillä ehkä ole väliäkään, kunhan asiaan tulee muutos.

Olen kasvanut karjalaislähtöisessä suvussa, jossa ruoka oli avain ja ratkaisu kaikkeen. Taitaa olla tuttua muillekin täällä suomenmaassa. Oli sitten rippijuhlat, häät, hautajaiset, päättäjäiset, läksiäiset tai mitkä tahansa kissanhirttäjäiset, niin pääpaino on hyvällä ruualla ja pitopöydät notkuvat herkkujen painosta. Eikä siinä mitään, juhlat juhlana. Mutta minä ruokaholistina jalostin asian askeleen pidemmälle ja palkitsin itseni hyvällä ruualla tai herkuilla mitä pienimmästäkin saavutuksesta. Rankka työpäivä, huonot yöunet, hyvä telkkariohjelma tai vaikkapa siivouspäivä ansaitsivat toki suklaalevynsä. Jos edessä oli jotain mukavaa, kuten retki ostoskeskukseen, en voinut olla miettimättä, mitä ja missäs syödään. Ja auta armias, jos ilmassa oli alakuloa tai kinaa Karhuherran kanssa, paha mieli vaati järeät eväät! Jos jääkaappiin oli jäänyt jotain hyvää ruokaa tai jälkkäriä, voin vannoa, että hiljaisena hetkenä kuulin jääkaapista vaimean, mutta vastustamattoman kutsun: "syö minut". Hyvä ruoka ja herkut ovat siis aina olleet minulle avain hyvään mieleen ja hetkelliseen euforiaan. Ja kuten kunnon holisti, seuraavana päivänä kannoin asiasta murhetta ja suurta syyllisyyttä. Sanoin itselleni ja usein ääneenkin, että tässä ei ole mitään järkeä. Mutta kuten sairaudenkuvaan kuuluu, ei lopettaminen ole ihan niin yksinkertaista.

Olen äärimmäisen tyytyväinen siitä, että sain osallistua tähän nutrilett-testiryhmään. Tällä kertaa alku oli ollut mahtava jo omillanikin, mutta nyt viimeistään olen ollut pakotettu miettimään jokainen suupalani ja se, miksi sen syön. Ja olen huomannut sen minkä jo tiesinkin sisimmässäni, että suurimmaksi osaksi syön mielihaluuni, en nälkääni. Mutta mielihalujen voimakkuus ja kiihkeys on yllättänyt itsenikin! Tunnen lähes fyysistä pahoinvointia ja pakkoa työntää hyvältä tuoksuva herkkupala suuhuni, kun tarjoan ruokaa Karhunpennuille tai kun Karhuherra herkuttelee joskus iltaisin. Olen oppinut kysymään itseltäni "tarvitsenko tätä oikeasti". Ja olen oppinut sanomaan ei, vaikka testiryhmäläisenä se on myös pakollista. Mutta uskon ainakin, että tämän urakan jälkeen osaan kieltäytyä myös tulevaisuudessa.

Punnitustulos tältä viikolta on aivan suunnaton kannustin, nyt on oikea suunta ja mahtava draivi päällä! En osaisi enää kuvitella muunlaista elämäntapaa, kuin tämä laihduttajan rooli. Joskus on tietenkin sen aika, että harjoittelen tasapainoisen elämäntavan ja laihdutuksen sijaan ylläpidän tervettä kehoa. Mutta siihen on todella pitkä aika, nyt mennään tätä alamäkeä riemusta kiljahdellen! Viimeinkin syön elääkseni, en elä syödäkseni!

Höyhenenkevyttä viikonalkua ♥